Ensimmäinen viikko takana, toinenkin jo hyvässä vauhdissa

Kuten kaikki opettajina toimivat (ja heidän läheisensä) tietävät, kouluvuoden ensimmäinen viikko on täynnä tohinaa. Harvempi opettaja saa ihan valmista lukujärjestystä, on monenlaisia kokouksia, koulutuksia ja palavereja ja jossain välissä onneksi saa ja ehtii olla myös oppilaidenkin kanssa. Ensimmäisen viikon haasteena meille opettajille tuntuukin olevan se, että miten saisi ensin tehtyä ne olennaiset asiat ja sitten vasta ne, jotka olisi hyvä tehdä vasta vähän myöhemmin.

Meidän luokassamme ensimmäinen kouluviikko sujui ilmiömäisen mallikkaasti ensimmäiseksi viikoksi ja vaikka monta asiaa on edelleen kesken, on monta jo saatu tehtyäkin. Oppilaat ovat olleet innostuneita uuden oppiaineen, historian, alkamisesta. Olemme aloittaneet alusta, siis ihan alusta, ja maailman alkuhetkistä oppilaat esittivät monta hyvää kysymystä, joihin ainakaan minulla ei ole vastauksia. Otetaan esimerkkinä yksi: "Jos on ihan alku ja silloin ei ole mitään, miten se "ei mitään" voi räjähtää? Ja jos on jotain, niin mistä se on tullut?" Niinpä. En ainakaan minä osaa tuohon vastata. Musiikin tunnilla päädyimme keskustelemaan Lohtu-kappaleen lyriikoiden myötä kuolemasta ja siitä, mitä mahdollisesti kuoleman jälkeen tapahtuu. Siitäkään ei taida kenelläkään olla varmaa tietoa, vain arvailuja ja uskomuksia. Näissä keskusteluissa opettajan rooli on siinä mielessä tärkeä, että jokaiselle tulee taata vapaus ajatella ja uskoa (tai olla uskomatta) niin kuin haluaa joutumatta sen takia nälvityksi tai kiusatuksi.

Muutenkin mielessä ovat viime aikoina paljon pyörineet opettajan ja oppilaan/oppilaiden väliseen kommunikaatioon liittyvät asiat. Ajattelen, että jos haluan oppilaiden kunnioittavan minua, on minun ensin heille osoitettava sitä samaa kunnioitusta sekä sanoilla että teoin. Luokkamme seinällä olevat luokan säännöt voi tiivistää kolmeen lauseeseen: Kunnioita itseäsi. Kunnioita toisia. Kunnioita koulua. Niiden alle jokaista on sitten muutamalla lauseella avattu. Ei mitenkään helppoja sääntöjä sinänsä noudattaa, mutta ehdottomasti opettelemisen arvoisia!

Opettajana minun on osattava myös anteeksipyytämisen taito, jos haluan anteeksi pyytämistä oppilailleni opettaa. Se, että uskallan tunnustaa omat virheeni ja mokani antaa myös oppilaille siihen mahdollisuuden. Keskeneräisiä kun olemme vielä kaikki. Ajattelen, että on parempi oppia tunnustamaan virheensä ja sopia niiden korjaamisesta/mahdollisista seurauksista, kuin että yrittää valehtelemalla parantaa omaa asemaansa asiassa. Tämän opettaminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, kun tuntuu monesti siltä, että meihin ihmisiin olisi ikäänkuin sisäänrakennettu tarve selittää asiat aina itselle parhain päin.

Tällaisia tänään ajattelin. Mitäs te ajattelitte?