Muistan aika hyvin viimeisen suorittamani opetusharjoittelun palautekeskustelun Oulun normaalikoululla. Melkein viimeisinä sanoina sain kuulla, että pärjään kyllä hyvin, kunhan muistan pitää ensimmäisen opevuoden ajan suuni kiinni opehuoneessa... Muutenkin palautekeskustelussa puhuttiin suomalaisten opettajien helmasynnistä - liiasta puhumisesta.
Samasta ilmiöstä puhuimme taannoin työkaverin kanssa, joka oli käynyt seuraamassa toisen opettajan toisessa koulussa pitämää tuntia. Hieno tunti sinänsä - opettaja oli järjestänyt oppilailleen melkoisen shown seurattavaksi. Kaikki sujui pilkulleen opettajan suunnitelmien mukaan ja opettaja sai loistaa tiedoillaan ja taidoillaan kaiken keskiössä, vaikka tuskin kyseinen opettaja tältä kantilta asiaa ajatteli. Tunnilla vallitsi raukean rauhallinen tunnelma ja oppilaat seurasivat open esitystä kuka enemmän kuka vähemmän keskittyneenä. Käytännössä kaikki valta tilanteessa oli opettajalla - ja siihenhän meitä on aiemmin ohjattukin, luomaan oppimistilanteista mahdollisimman rauhallisia ja hallittavia.
Kysymys kuuluukin, onko tämä enää nykyään paras mahdollinen tapa.
Kuluneella viikolla luokassamme on opiskeltu animaatioiden tekemistä. Ensimmäistä kertaa edeltävä koulupäivä oli ollut joltisenkin verran levoton, joten aloitin tunnin pidon jokseenkin sanomalla, että:
- Tänään tehdään animaatiota ja siihen on kaksi tapaa. Ensimmäinen tapa on se, että minä puhun paljon ja te teette vähän. Toinen on se, että minä puhun vähän ja te teette paljon. Kumman haluatte?
Kenellekään ei liene yllätys, että oppilaat kannattivat jälkimmäistä tapaa. Sen mukaan siis mentiin. Kerroin, että käytössämme olevissa tableteissa on kamera ja sillä otetaan kuvia. Animaatiossa näitä kuvia näytetään sarjassa siten, että edelliseen kuvaan verrattuna aina jotain on vähän muuttunut. Kun kuvat näytetään riittävän nopeassa tahdissa, syntyy illuusio siitä, että asiat liikkuvat. Tämän lisäksi pyysin oppilaita asentamaan tableteille PicPac -nimisen animaatio-ohjelman.
Paria aikuisen apua selvittelyynsä vaatinutta kiistatilannetta lukuunottamatta kaikki sujui loistavasti ja oppilaat osasivat tarvitessaan tulla pyytämään apua mm. ohjelman käyttämisessä. Open aika riitti hyvin auttamiseen ja ainakin minulle jäi tunne, että kaikki nauttivat työskentelystä. Samalla konseptilla jatkoimme varsin innostuneiden oppilaiden kanssa animaatioiden tekemistä loppuviikon ajan.
Tämä työskentelytapa vaatii opettajalta sen, että kykenee kestämään sekä epävarmuutta että (toivottavasti näennäistä) kaaosta ja antamaan osan vallastaan oppimistapahtuman järjestäjänä oppilaille. Uskallammeko luottaa oppilaiden kykyyn arvioida ja ohjata omaa (ja välillä toistensakin) oppimista? Haluammeko koko ajan tietää täsmällisesti ja yksityiskohtaisesti, mitä kukin oppilas tekee? Onko se tarpeen? Osaammeko antaa juuri sopivan määrän apua ja tukea? Liika tukahduttaa, liian vähän jättää oppilaat tuuliajolle.
