Aitoja tunteita

Väsyttää! Nukuttaa! Nälkä! Maha kipeä! Päätä särkee! EVVK! V¤%&/(aa! Tykkään, niin että halkeen! Onnesta soikeana! Kaikki hyvin! Voitaisko vaan mennä eteenpäin?

Tuttuja tunteita monien muiden joukosta varmaan meille kaikille. Onko niille tilaa kouluissa? Pitäisikö olla? Vai pitäisikö sekä oppilaiden että opettajien painaa omat tunteensa ja olotilansa jonnekin syvälle ja olla niin kuin ei oltaiskaan?

Yksiselitteistä ja täysin selkeää vastausta en ole yllä oleviin kysymyksiin löytänyt. Tunteiden ilmaisemisen sallittavuus riippuu niin tilanteesta. Jos koko elämä ja koulunkäynti muuttuu tunneilmaisuksi jää opiskelu täysin taka-alalle. Jos taas tunteet tukahdutetaan, niillä on ikävä taipumus räjähtää esille juuri silloin, kun itsehillintää eniten kaivattaisiin. Joskus taas vain on sellaisia elämäntilanteita, että on edettävä opiskelussa(kin) tunteiden tahdissa.

Tunnetaitojen opettaminen on ollut jo jonkin aikaa pinnalla koulumaailmassa. Paras tapa opettaa niitä lienee oman esimerkin voima, mutta suomalaisen kulttuurin historiassa ei tunnetaitoja ole järin korkealle arvostettu, joten uskaltaisin väittää, että meidän aikuistenkaan tunnetaidot eivät välttämättä aina ja kaikissa tilanteissa niin järin kaksiset ole.Varsinkaan väsyneenä. Ja stressaantuneena. Ja lasten yrittäessä hyppiä silmille...

Tällä hetkellä osaan jo olla äärettömän kiitollinen niille työhistoriani varrella kohtaamilleni aivan erityisille oppilaille, jotka ovat omilla järkähtämättömillä tavoillaan pakottaneet minut tutustumaan itseeni ja KAIKKIIN tunteisiini, myös niihin kielteisiin ja vähemmän päivänvaloa kestäviin. Olen oppinut, että ei kannata esittää hyväntuulista silloin, kun tekisi mieli raivota. Eikä yrittää pidättää naurua, jos se vaatii ulospääsyä.

Mitä enemmän lapsella on ollut ristiriitaisia kokemuksia elämässään sitä taitavampi hän on lukemaan aikuisen tunteita ja sitä vahvemmin hän yleensä reagoi, jos tunne on jotain muuta kuin mitä aikuinen yrittää välittää. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että saa/pitää raivota silloin kun siltä tuntuu? Ei toki. Aikuisuuteen kun kuuluu myös omien tunteiden hallitsemisen taito.  Lapsille on tärkeää ja luo turvallisuutta se, että aikuisen tunneilmaisu on ennakoitavissa ja tilanteeseen sopivaa/sopivan voimakasta.

Kaltaiselleni aamu-unikolle kahdeksan aamut ovat myrkkyä, joka on useimmiten vain juotava, jos haluaa opettajan ammatissa toimia. Tänään, herättyäni puoli neljältä aamulla, en todellakaan ollut parhaimmillani mennessäni luokan eteen. Mikä siis neuvoksi? Kerroin avoimesti tilanteen oppilaille ja sanoin, että vaikka olen äreä ja pahantuulinen, yritän olla purkamatta sitä heihin. Oppilaat myös tietävät, että tällaisena päivänä voi saada törttöilyllä aikaan aavistuksen ylimitoitetun reaktion opettajassa. Siispä kannattaa yrittää välttää törttöilyä. Samaan keskinäiseen sopimukseemme liittyy myös se, että oppilailla on mahdollisuus ilmaista myös omat tunnetilansa ja pyrin ottamaan ne päivän aikana huomioon. Jos jollain on epäsosiaalinen päivä, se saa olla, ja silloin muut jättävät hänet rauhaan. On hurjan paljon helpompaa olla ja hengittää, kun kaikki ovat samalla sivulla. Ja usein se huono tuuli kaikkoaakin päivän mittaan.

Tästä aiheesta on lisääkin kirjoitettavaa, mutta jääköön se seuraavaan kertaan, jottei tämä veny liian pitkäksi kirjoitukseksi.

Mukavaa viikonloppua!

Ensimmäinen viikko takana, toinenkin jo hyvässä vauhdissa

Kuten kaikki opettajina toimivat (ja heidän läheisensä) tietävät, kouluvuoden ensimmäinen viikko on täynnä tohinaa. Harvempi opettaja saa ihan valmista lukujärjestystä, on monenlaisia kokouksia, koulutuksia ja palavereja ja jossain välissä onneksi saa ja ehtii olla myös oppilaidenkin kanssa. Ensimmäisen viikon haasteena meille opettajille tuntuukin olevan se, että miten saisi ensin tehtyä ne olennaiset asiat ja sitten vasta ne, jotka olisi hyvä tehdä vasta vähän myöhemmin.

Meidän luokassamme ensimmäinen kouluviikko sujui ilmiömäisen mallikkaasti ensimmäiseksi viikoksi ja vaikka monta asiaa on edelleen kesken, on monta jo saatu tehtyäkin. Oppilaat ovat olleet innostuneita uuden oppiaineen, historian, alkamisesta. Olemme aloittaneet alusta, siis ihan alusta, ja maailman alkuhetkistä oppilaat esittivät monta hyvää kysymystä, joihin ainakaan minulla ei ole vastauksia. Otetaan esimerkkinä yksi: "Jos on ihan alku ja silloin ei ole mitään, miten se "ei mitään" voi räjähtää? Ja jos on jotain, niin mistä se on tullut?" Niinpä. En ainakaan minä osaa tuohon vastata. Musiikin tunnilla päädyimme keskustelemaan Lohtu-kappaleen lyriikoiden myötä kuolemasta ja siitä, mitä mahdollisesti kuoleman jälkeen tapahtuu. Siitäkään ei taida kenelläkään olla varmaa tietoa, vain arvailuja ja uskomuksia. Näissä keskusteluissa opettajan rooli on siinä mielessä tärkeä, että jokaiselle tulee taata vapaus ajatella ja uskoa (tai olla uskomatta) niin kuin haluaa joutumatta sen takia nälvityksi tai kiusatuksi.

Muutenkin mielessä ovat viime aikoina paljon pyörineet opettajan ja oppilaan/oppilaiden väliseen kommunikaatioon liittyvät asiat. Ajattelen, että jos haluan oppilaiden kunnioittavan minua, on minun ensin heille osoitettava sitä samaa kunnioitusta sekä sanoilla että teoin. Luokkamme seinällä olevat luokan säännöt voi tiivistää kolmeen lauseeseen: Kunnioita itseäsi. Kunnioita toisia. Kunnioita koulua. Niiden alle jokaista on sitten muutamalla lauseella avattu. Ei mitenkään helppoja sääntöjä sinänsä noudattaa, mutta ehdottomasti opettelemisen arvoisia!

Opettajana minun on osattava myös anteeksipyytämisen taito, jos haluan anteeksi pyytämistä oppilailleni opettaa. Se, että uskallan tunnustaa omat virheeni ja mokani antaa myös oppilaille siihen mahdollisuuden. Keskeneräisiä kun olemme vielä kaikki. Ajattelen, että on parempi oppia tunnustamaan virheensä ja sopia niiden korjaamisesta/mahdollisista seurauksista, kuin että yrittää valehtelemalla parantaa omaa asemaansa asiassa. Tämän opettaminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, kun tuntuu monesti siltä, että meihin ihmisiin olisi ikäänkuin sisäänrakennettu tarve selittää asiat aina itselle parhain päin.

Tällaisia tänään ajattelin. Mitäs te ajattelitte?

Uuden lukuvuoden aloittelua

On jälleen se aika kesästä, että ainakin tämän open ajatukset ovat jo kovin suuntautumassa tulevaan syksyyn ja sen mukanaan tuomiin asioihin. Luokka pitää järjestellä valmiiksi vastaanottamaan oppilaat. Yksin ja yhdessä muiden viidennen luokan opettajien kanssa saa istua alas suunnittelemaan tulevan vuoden toimintaa: palkituksia, retkiä ja kaikkea muuta mahdollista. Toiminnallisuutta kaipaan lisää oppitunneille - sitäkin pitää suunnitella. Maanantaina viimeistään näen taas kaikki kollegat yhteisen suunnittelupäivän merkeissä ja tiistaina saapuvat oppilaat.

Välillä ajatukset palaavat viime vuoteen ja sen tapahtumiin. Niin monesta asiasta saan olla kiitollinen, enkä vähiten siitä, että saan tehdä töitä aivan mahdottoman mukavien varhaisnuorten kanssa. (Lämmin kiitos myös heidän vanhemmilleen.) Tänä vuonna jatkamme yhdessä viidennelle luokalle, joka on yksi suosikeistani, mutta samalla yksi niistä alakoulun haastavista vuosista. Oppilailla alkavat ihan uusina oppinaineina sekä historia että fysiikka/kemia. Molempia on mukava opettaa, ja mitä enemmän pääsemme tekemään asioita pelkän kappaleiden lukemisen sijaan, sen parempi.

Uuteen vuoteen on hyvä jatkaa keväällä oppilailta ja heidän vanhemmiltaan saamassani kortissa olleen lainauksen sanoin:

Opettaminen saa aikaan paljon, 

mutta kannustaminen saa aikaan kaiken.

- Johann Wolfgang Von Goethe