Koska lauletaan, ihan muuten vaan?

Voihan viuhkahattarapilvet, oon jälleen kerran tavattoman ylpeä tavattoman upeista, innokkaista ja osaavista oppilaistani!

Kävimme tänään tien toisella puolen. Laulamassa. Siellä sijaitsee hoitokoti, jossa käsittämäni perusteella hoidetaan muistisairaita vanhuksia. Halusimme käydä piristämässä heidän päiväänsä ja laulamassa heille. Sovimme oppilaiden kanssa, että laulamme pääsääntöisesti vanhoja lastenlauluja. Ne eivät muuten ole kovin korkeassa kurssissa yleensä teinien keskuudessa, varsinkaan verrattuna nykymusiikkiin.Tämä oli hyvä tapa saada oppilaat laulamaan myös melodisesti haastavampia kappaleita, mutta hoksasin sen vahingossa vasta jälkikäteen.

Huomasin, että ennen hoitokotiin menoa montaa oppilasta silminnähden jännitti. Onko niin, että nykylasten elämässä vanhemmat (80+) ihmiset eivät ole kovin jokapäiväinen ilmiö? Vai onko niin että laulaminen ja esiintyminen jännittivät? Lastenkin jännitystä onneksi poisti hoitokodissa kohtaamamme ystävällinen koiruli, jonka roduksi arvaisin berninpaimenkoiraa.

Oppilaat lauloivat ensin seitsemän laulua ihan ilman säestystä ja kuulostivat ihan valtavan hyviltä. Pari laulua laulettiin vuorolauluna ja yksi kaanonina. Huomasimme, että ainakin muutama kodin asukkaista lauloi kanssamme. Lapsuuden laulut nousevat jostain mielen uumenista, vaikka ihminen olisi muuten unohtanut lähes kaiken. Viimeisenä laulamamme Lohtu toi kyynelen silmäkulmaan ainakin yhdelle kuulijalle ja väitän, ettei se jättänyt meitäkään kylmäksi.Kyllä musiikilla on valtava voima ja vaikutus, aina!

Laulujen jälkeen saimme evääksi mehua ja jäätelöt, mutta uskoisin, että siltikin vaikuttuneempia (minä ainakin) olimme siitä, että myös hoitajat olivat huomanneet, kuinka taitavasti oppilaat lauloivat ja luulivat meitä musiikkiluokkalaisiksi! Myös minä olin sitä mieltä, että laulut kuulostivat ja sujuivat vielä paremmin kuin koulussa harjoitellessamme, vaikka ne silloinkin jo kuulostivat hyvältä.

Oppilaidenkin jännitys oli laulujen aikana muuttunut innostukseksi ja sovimme, että vierailemme hoitokodissa vielä ennen joulua laulamassa joululauluja. Taisipa joku ehdottaa, että kävisimme siellä laulamassa säännöllisesti kerran kuussa. Kouluun palattuamme yksi oppilaista kysyi (vielä kerran heitä kehuttuani), että olisinko uskonut, että vierailu sujuisi noin hyvin. Kysymykseen oli helppo vastata, että todellakin olin uskonut, jokainen luokkamme oppilas kun osaa halutessaan käyttäytyä erittäin mallikelpoisesti, tai oikeastaan mallikelpoista huomattavasti paremmin!

I love my job!

"Ope, voidaanks me vielä jatkaa ruuan jälkeen?"

Mustikkamehua kahdessa kerroksessa!
Kuva: Petri Pihko

Olen tottunut retkeilemään luokkani kanssa verraten paljon. Tänä syksynä tilanne on kuitenkin ollut sellainen, että yhtä vielä tulevaisuudessa häämöttävää retkeä lukuunottamatta olemme pysyneet koulun tiloissa. Olemme kuitenkin olleet siinä onnellisessa asemassa, että olemme saaneet nauttia aika monen mielenkiintoisen ihmisen vierailuista luokassamme. ("Ope, sulla on tosi monenlaisia ystäviä!" - Kiitos ystävät, olette olleet tässäkin suhteessa korvaamattomia!)

Luonnontieteiden saralta luokassamme on vieraillut kaksikin ihmistä. Ensin saimme osallistua Ilmiömäistä! -työpajaan, jossa oppilaat pääsivät alun taikashown jälkeen itse kokeilemaan erilaisia fysiikan ja kemian alaan liittyviä ilmiöitä ja miettimään niille selityksiä. Työpajassa riitti onneksi enemmän vauhtia kuin vaarallisia tilanteita!

Pari viikkoa sitten saimme vieraaksemme Jyväskylän yliopistosta "ihan oikean professorin" eli Pihkon Petrin. Petri ja oppilaat tulivat mainiosti juttuun ja kysyipä eräskin, onko professorina oleminen samanlaista kuin Aku Ankassa... Ihan pelkäksi jutteluksi tunti ei kuitenkaan mennyt, vaan Petri oli tuonut mukanaan meille Nuuksion mustikoita ja vähän muitakin kotikeittiöstä löytyviä tykötarpeita..Oppilaat saivat mietittäväkseen, miten vedestä voisi saada aikaan kaksi erivätistä kerrosta. Ylläolevasta kuvasta päätellen tämä maailmanensi-iltansa saanut koejärjestely tuotti onnistuneen tuloksen.

Onnistuneen kokeen tekemisen jälkeen oppilaat halusivat tehdä omia kokeiluitaan annetuilla aineilla, ja saimmekin aika monenlaisia reaktioita aikaan. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että oppilaita piti patistaa syömään, ettei emäntä ennätä kerätä ruokia pois. Petri tuli kanssamme syömään ja juttelimme pöydässä osan oppilaista kanssa. Minusta oli hienoa kuulla, että aika monen mielestä tällainen hitaampi ja rauhallinen työote oli itse asiassa ollut palkitsevaa. Osa oppilaista halusi jäädä vielä ruokailun jälkeen ja heidän koulupäivänsä päätyttyä tekemään kokeita luokkaan. 

Minusta tämän vierailun parasta antia ainakin itselleni oli nähdä, kuinka mutkattomasti ja toinen toisiaan arvostaen Petri ja oppilaat toisiinsa suhtautuivat. Kunnioittava asenne synnyttää kunnioitusta puolin ja toisin. Uskoakseni saimme kaikki vierailusta paljon, ja sen pohjalta toivottavasti pääsemme jatkamaan yhteistyötä. Kiitos, Petri!

Ps. En malta olla jakamatta Petrin kommenttia: "Nyt kun mä olen ollut täällä sun luokassa, ymmärrän sun blogiakin paremmin." Lainaus ei liene ihan sanatarkka, mutta noin sen muistan.