Kaksi tapaa

Muistan aika hyvin viimeisen suorittamani opetusharjoittelun palautekeskustelun Oulun normaalikoululla. Melkein viimeisinä sanoina sain kuulla, että pärjään kyllä hyvin, kunhan muistan pitää ensimmäisen opevuoden ajan suuni kiinni opehuoneessa... Muutenkin palautekeskustelussa puhuttiin suomalaisten opettajien helmasynnistä - liiasta puhumisesta.

Samasta ilmiöstä puhuimme taannoin työkaverin kanssa, joka oli käynyt seuraamassa toisen opettajan toisessa koulussa pitämää tuntia. Hieno tunti sinänsä - opettaja oli järjestänyt oppilailleen melkoisen shown seurattavaksi. Kaikki sujui pilkulleen opettajan suunnitelmien mukaan ja opettaja sai loistaa tiedoillaan ja taidoillaan kaiken keskiössä, vaikka tuskin kyseinen opettaja tältä kantilta asiaa ajatteli. Tunnilla vallitsi raukean rauhallinen tunnelma ja oppilaat seurasivat open esitystä kuka enemmän kuka vähemmän keskittyneenä. Käytännössä kaikki valta tilanteessa oli opettajalla - ja siihenhän meitä on aiemmin ohjattukin, luomaan oppimistilanteista mahdollisimman rauhallisia ja hallittavia.
Kysymys kuuluukin, onko tämä enää nykyään paras mahdollinen tapa.

Kuluneella viikolla luokassamme on opiskeltu animaatioiden tekemistä. Ensimmäistä kertaa edeltävä koulupäivä oli ollut joltisenkin verran levoton, joten aloitin tunnin pidon jokseenkin sanomalla, että:
- Tänään tehdään animaatiota ja siihen on kaksi tapaa. Ensimmäinen tapa on se, että minä puhun paljon ja te teette vähän. Toinen on se, että minä puhun vähän ja te teette paljon. Kumman haluatte?

Kenellekään ei liene yllätys, että oppilaat kannattivat jälkimmäistä tapaa. Sen mukaan siis mentiin. Kerroin, että käytössämme olevissa tableteissa on kamera ja sillä otetaan kuvia. Animaatiossa näitä kuvia näytetään sarjassa siten, että edelliseen kuvaan verrattuna aina jotain on vähän muuttunut. Kun kuvat näytetään riittävän nopeassa tahdissa, syntyy illuusio siitä, että asiat liikkuvat. Tämän lisäksi pyysin oppilaita asentamaan tableteille PicPac -nimisen animaatio-ohjelman.

Paria aikuisen apua selvittelyynsä vaatinutta kiistatilannetta lukuunottamatta kaikki sujui loistavasti ja oppilaat osasivat tarvitessaan tulla pyytämään apua mm. ohjelman käyttämisessä. Open aika riitti hyvin auttamiseen ja ainakin minulle jäi tunne, että kaikki nauttivat työskentelystä. Samalla konseptilla jatkoimme varsin innostuneiden oppilaiden kanssa animaatioiden tekemistä loppuviikon ajan.

Tämä työskentelytapa vaatii opettajalta sen, että kykenee kestämään sekä epävarmuutta että (toivottavasti näennäistä) kaaosta ja antamaan osan vallastaan oppimistapahtuman järjestäjänä oppilaille. Uskallammeko luottaa oppilaiden kykyyn arvioida ja ohjata omaa (ja välillä toistensakin) oppimista? Haluammeko koko ajan tietää täsmällisesti ja yksityiskohtaisesti, mitä kukin oppilas tekee? Onko se tarpeen? Osaammeko antaa juuri sopivan määrän apua ja tukea? Liika tukahduttaa, liian vähän jättää oppilaat tuuliajolle.

Koska lauletaan, ihan muuten vaan?

Voihan viuhkahattarapilvet, oon jälleen kerran tavattoman ylpeä tavattoman upeista, innokkaista ja osaavista oppilaistani!

Kävimme tänään tien toisella puolen. Laulamassa. Siellä sijaitsee hoitokoti, jossa käsittämäni perusteella hoidetaan muistisairaita vanhuksia. Halusimme käydä piristämässä heidän päiväänsä ja laulamassa heille. Sovimme oppilaiden kanssa, että laulamme pääsääntöisesti vanhoja lastenlauluja. Ne eivät muuten ole kovin korkeassa kurssissa yleensä teinien keskuudessa, varsinkaan verrattuna nykymusiikkiin.Tämä oli hyvä tapa saada oppilaat laulamaan myös melodisesti haastavampia kappaleita, mutta hoksasin sen vahingossa vasta jälkikäteen.

Huomasin, että ennen hoitokotiin menoa montaa oppilasta silminnähden jännitti. Onko niin, että nykylasten elämässä vanhemmat (80+) ihmiset eivät ole kovin jokapäiväinen ilmiö? Vai onko niin että laulaminen ja esiintyminen jännittivät? Lastenkin jännitystä onneksi poisti hoitokodissa kohtaamamme ystävällinen koiruli, jonka roduksi arvaisin berninpaimenkoiraa.

Oppilaat lauloivat ensin seitsemän laulua ihan ilman säestystä ja kuulostivat ihan valtavan hyviltä. Pari laulua laulettiin vuorolauluna ja yksi kaanonina. Huomasimme, että ainakin muutama kodin asukkaista lauloi kanssamme. Lapsuuden laulut nousevat jostain mielen uumenista, vaikka ihminen olisi muuten unohtanut lähes kaiken. Viimeisenä laulamamme Lohtu toi kyynelen silmäkulmaan ainakin yhdelle kuulijalle ja väitän, ettei se jättänyt meitäkään kylmäksi.Kyllä musiikilla on valtava voima ja vaikutus, aina!

Laulujen jälkeen saimme evääksi mehua ja jäätelöt, mutta uskoisin, että siltikin vaikuttuneempia (minä ainakin) olimme siitä, että myös hoitajat olivat huomanneet, kuinka taitavasti oppilaat lauloivat ja luulivat meitä musiikkiluokkalaisiksi! Myös minä olin sitä mieltä, että laulut kuulostivat ja sujuivat vielä paremmin kuin koulussa harjoitellessamme, vaikka ne silloinkin jo kuulostivat hyvältä.

Oppilaidenkin jännitys oli laulujen aikana muuttunut innostukseksi ja sovimme, että vierailemme hoitokodissa vielä ennen joulua laulamassa joululauluja. Taisipa joku ehdottaa, että kävisimme siellä laulamassa säännöllisesti kerran kuussa. Kouluun palattuamme yksi oppilaista kysyi (vielä kerran heitä kehuttuani), että olisinko uskonut, että vierailu sujuisi noin hyvin. Kysymykseen oli helppo vastata, että todellakin olin uskonut, jokainen luokkamme oppilas kun osaa halutessaan käyttäytyä erittäin mallikelpoisesti, tai oikeastaan mallikelpoista huomattavasti paremmin!

I love my job!

"Ope, voidaanks me vielä jatkaa ruuan jälkeen?"

Mustikkamehua kahdessa kerroksessa!
Kuva: Petri Pihko

Olen tottunut retkeilemään luokkani kanssa verraten paljon. Tänä syksynä tilanne on kuitenkin ollut sellainen, että yhtä vielä tulevaisuudessa häämöttävää retkeä lukuunottamatta olemme pysyneet koulun tiloissa. Olemme kuitenkin olleet siinä onnellisessa asemassa, että olemme saaneet nauttia aika monen mielenkiintoisen ihmisen vierailuista luokassamme. ("Ope, sulla on tosi monenlaisia ystäviä!" - Kiitos ystävät, olette olleet tässäkin suhteessa korvaamattomia!)

Luonnontieteiden saralta luokassamme on vieraillut kaksikin ihmistä. Ensin saimme osallistua Ilmiömäistä! -työpajaan, jossa oppilaat pääsivät alun taikashown jälkeen itse kokeilemaan erilaisia fysiikan ja kemian alaan liittyviä ilmiöitä ja miettimään niille selityksiä. Työpajassa riitti onneksi enemmän vauhtia kuin vaarallisia tilanteita!

Pari viikkoa sitten saimme vieraaksemme Jyväskylän yliopistosta "ihan oikean professorin" eli Pihkon Petrin. Petri ja oppilaat tulivat mainiosti juttuun ja kysyipä eräskin, onko professorina oleminen samanlaista kuin Aku Ankassa... Ihan pelkäksi jutteluksi tunti ei kuitenkaan mennyt, vaan Petri oli tuonut mukanaan meille Nuuksion mustikoita ja vähän muitakin kotikeittiöstä löytyviä tykötarpeita..Oppilaat saivat mietittäväkseen, miten vedestä voisi saada aikaan kaksi erivätistä kerrosta. Ylläolevasta kuvasta päätellen tämä maailmanensi-iltansa saanut koejärjestely tuotti onnistuneen tuloksen.

Onnistuneen kokeen tekemisen jälkeen oppilaat halusivat tehdä omia kokeiluitaan annetuilla aineilla, ja saimmekin aika monenlaisia reaktioita aikaan. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että oppilaita piti patistaa syömään, ettei emäntä ennätä kerätä ruokia pois. Petri tuli kanssamme syömään ja juttelimme pöydässä osan oppilaista kanssa. Minusta oli hienoa kuulla, että aika monen mielestä tällainen hitaampi ja rauhallinen työote oli itse asiassa ollut palkitsevaa. Osa oppilaista halusi jäädä vielä ruokailun jälkeen ja heidän koulupäivänsä päätyttyä tekemään kokeita luokkaan. 

Minusta tämän vierailun parasta antia ainakin itselleni oli nähdä, kuinka mutkattomasti ja toinen toisiaan arvostaen Petri ja oppilaat toisiinsa suhtautuivat. Kunnioittava asenne synnyttää kunnioitusta puolin ja toisin. Uskoakseni saimme kaikki vierailusta paljon, ja sen pohjalta toivottavasti pääsemme jatkamaan yhteistyötä. Kiitos, Petri!

Ps. En malta olla jakamatta Petrin kommenttia: "Nyt kun mä olen ollut täällä sun luokassa, ymmärrän sun blogiakin paremmin." Lainaus ei liene ihan sanatarkka, mutta noin sen muistan.

Jos kieltää kalaa uimasta...

Jos kieltää kalaa uimasta, tottelevainen kala hämmentyy ja tottelematon uhmaa kieltoa.

Sama logiikka pätee lasten ja nuorten kasvattamisessa. Kieltokeskeisessä kultturissamme helposti unohdamme, että meidän aikuisten tulisi kieltämisen ohella - tai jopa sijasta - ohjata ja neuvoa oikeisiin toimintamalleihin. Ihan varmasti jokainen lapsi osaa välittömästi luetella ainakin kymmenen asiaa, jotka ovat kiellettyjä. Mutta kun heiltä kysytään, miten niissä tilanteissa tulisi toimia, vastaukset voivat olla hämmentäviä tai huvittaviakin.

"Älä juokse!" pääsee välillä helposti minunkin suustani koulun käytävillä juoksevia lapsia kohdatessani. Eräs viisas pedagogi kerran totesi, että lauseesta lapset todennäköisesti kuulevat vain kehotuksen "Juokse!". Olen tietoisesti yrittänyt opetella sanomaan noissa tilanteissa: "Kävele." Muitakin vastaavia tilanteita jokainen opettaja kohtaa päivittäin.  Toivoisinkin laajempaa keskustelua siitä, miten oikeasti päästäisiin kielloista kehotuksiin toimia oikein. Niin ja niitä konkreettisia sanoituksia. Ei mulla tällä kertaa muuta. :-)

"Ope, mä pääsin nukkumaan vasta kaheltatoista!"

"Väsyttää, väsyttää ihan mahdottomasti. Päätäkin särkee ja melu sattuu korviin... Ope, mä EN JAKSA!"

Riittävän ja hyvälaatuisen unen puute vaikuttaa oppimisintoon ja oppimistuloksiin enemmän kuin vaikkapa oppikirjasarjan valinta. Se saa ärtyisäksi, keskittymiskyvyttömäksi, levottomaksi ja aikaansaamattomaksi... Lapsille vaikutukset ovat vielä vakavammat kuin aikuisille. Ei siis mitenkään hyvä juttu millään tavalla eikä kenellekään.

En jaksa ymmärtää, varsinkaan kun asiasta on jo vuosikausia keskusteltu, miksi yhä edelleen esim. jääkiekossa junioreiden jäävuorot ovat ihan järkyttävän myöhään. Otsikon kommentti tuli oppilaalta, jonka harjoitus oli alkanut iltakymmeneltä. Jokainen varmaan tietänee kuinka helposti uni tulee, kun keho on täynnä adrenaliinia rankan urheilusuorituksen jälkeen.  Ole siinä sitten pirteä ja innokas koululainen seuraavana päivänä. Ei onnistuisi ainakaan minulta. Eikä syy ole oppilaan.

Vuosien varrella olen kuullut toisenlaisiakin tarinoita siitä, miksi edellisenä yönä uni on jäänyt vähiin. Ja jos yllä oleva esimerkki saa minut lähinnä kiukkuiseksi oppilaan puolesta, ne puolestaan saavat surulliseksi. Oppilaat ovat luottamuksella kertoneet vanhempiensa välisistä riidoista, kotona iltaisin ja öisin pyörivistä hämäristä tyypeistä ja (kyllä) unensa estäneistä varsin äänekkäistä aikuisten välisistä seksileikeistä. Pelko on tehokas hyvän yöunen karkottaja. Eikä edelleenkään syy ole oppilaan.

Kolmas väsyneiden ryhmä onkin sitten ainakin osin itseaiheutettua. Osalla oppilaista on vaikeuksia rajoittaa omaa netin ja tietokone-/konsolipelien käyttöään. Whatsup-viestejä saatetaan lähetellä keskellä yötä. Ulkoilu ja liikunta ylipäätään jää turhan vähälle. Ja niin edelleen. Tämäkin ryhmä tarvitsee aikuisten apua ja tukea riittävän unen turvaamiseen.

Mikä sitten avuksi? Meillä aikuisilla on vastuu. Painostetaan urheiluseurojen vuorovastaavia. Toimitaan niin, etteivät lapset meidän takiamme valvo. Autetaan netin ja pelien käytön rajoittamisen opettelussa. Liikutaan yhdessä lapsiemme kanssa.

Ja niin, hätäapuna luokkatilanteessa olen muutaman kerran käskenyt oppilaan ihmeitä tekeville päiväunille. Voin suositella muillekin, harkinnalla ja oppilaantuntemuksella käytettäväksi.

Sääriluu, sormiledejä ja pitkiä valotusaikoja

Kuva: Jeff  Jakobson-Swartfager
www.flickr.com/photos/changecase/

Otsikko oikeastaan tiivistää aika hyvin tämän päiväisiä oppimistuokioitamme. Aamulla ja iltapäivällä jakotunneilla aloittelimme valomaalauskokeiluja. Aamun tunnilla iso osa ajasta meni erään oppilaan tuoman (Iso kiitos!) järjestelmäkameran säätöjen opetteluun ja toisten tuomien pokkareiden tutkimiseen, mutta saimme jo aamullakin muutaman hyvän otoksen aikaiseksi, vaikka pokkareista ei meinannutkaan tarpeeksi pitkiä valotusaikoja löytyä.

Iltapäivällä jatkoimme ja aamusta viisastuneena pyysin kameramiehemme toisenkin ryhmän tunnille ja tulosta alkoi syntyä. Toivottavasti saan jossain vaiheessa oppilailta luvan julkaista kuvia täälläkin, niistä tuli hienoja! Oppilaat käyttivät innoissaan projektia varten hankittuja sormiledejä, valonarua ja valomiekkaa.Varsin luovaa porukka luokassamme!

Projekti jatkuu ja tavoitteenamme on, että saisimme jonkinlaisen valojen käyttöön/valomaalaukseen perustuvan joulujuhlaohjelman tehtyä. Ajattelin antaa oppilaille mahdollisimman vapaat kädet kyseisen ohjelman suunnitteluun. (Apua! :D)

Aika moni opettaja koulullamme on jo kysellyt, mitä se valomaalaus oikein on. Lyhyesti sen voisi ehkäpä määritellä kuvan tekemiseksi kameran pitkää laukaisuaikaa ja erilaisia valonlähteitä ja niiden mahdollista liikuttamista avuksi käyttäen. Suomalaisiin valomaalareihin voi tutustua esim. osoitteessa www.valopaja.com Minun suosikkini ulkomaisista tekijöistä on Darren Pearson, jonka nettisivut löytyvät osoitteesta www.dariustwin.com  Hänen tekemänsä on myös esim. tämä video.

Sitten siihen luuhun...(Ihmisen biologiaa, kiitos!)

Naudan sääriluun (kuten monta muutakin luuta, jotka eivät tänään päässeet koululle asti) saimme lahjoituksena paikalliselta teurastamolta. (Kiitos heille!) Luussa oli vielä nivel ja nivelsiteet yms. kiinni. Sen avulla oli helppo havainnollistaa ihmisenkin luiden ja nivelten toimintaa... Voisin kuvitella, että tämän oppimiskokemuksen oppilaat muistavat jonkin aikaa! Oli hauska seurata oppilaiden erilaisia reaktioita. Uskaltaisin väittää, että näin lähelle luita ja niveliä ei kovin moni ollut päässyt ja osalle kokemus oli varsin jännittävä. Ketään en pakottanut tekemään lähempää tuttavuutta kyseisen havaintovälineen kanssa ja pari oppilasta pysyikin siitä mahdollisimman kaukana. Parilla uteliaisuus voitti tunnin mittaan ja hekin uskaltautuivat kokeilemaan nivelen toimintaa. Turvallisuusaspektit huomioiden meillä kaikilla oli tutkimisen ajan muovikäsineet kädessä. Naudan luuhun tutustumisen jälkeen jatkoimme toki perinteisemmin omien lihasten ja luiden tutkimisella. Jälkiviisaana voisin todeta, että olisi ehkä kannattanut jättää sääriluuhun tutustuminen lopputuntiin... mutta näillä mentiin tällä kertaa ja huomenna jatketaan taas hiukan perinteisemmin kirjan tehtävien parissa.

Huumaannutaan elämästä ja oppimisesta

Väitän, Hesarin taannoiseen juttuun viitaten, että oppiminen-nimistä huumetta on tarjolla monissa suomalaiskouluissa, ehkäpä jopa ihan jokaisessa! Ei aina ja joka hetkessä, ainakaan sitä huumaavinta sorttia, mutta liekö sekään niin paha. Aivotutkijat ovat kuuleman mukaan sitä mieltä, että se, että on tylsää, on itse asiassa aivojen kehityksen kannalta hyväksi ja jatkuva viriketulva pahaksi. Tylsyys haastaa ongelmanratkaisuun ja pohtimaan omia kiinnostuksenkohteita.

Myös leikki on aivojen, mielikuvituksen ja sosiaalisten taitojen kehittymisen kannalta tärkeää. Kulttuurissamme leikki on kuitenkin joutunut jotenkin sivuraiteelle. Kuinka moni aikuinen enää nykyään leikkii edes leikki-iässä olevien lastensa kanssa? Saati sitten vanhempien. Milloin olet viimeksi keinunut, leikkinyt hippaa, kirkonrottaa tai polttopalloa? Milloin leikistä tuli noloa? Ja milloin lapsille tuli niin kova kiire nuoruuteen ja nuorilla aikuisten maailmaan? Milloin meille aikuisille tuli niin kiire suorittaa elämää siitä nauttimisen sijaan?

Viime viikolla meidän luokassamme tehtiin "limaa" Yksi mahdollinen ohje täällä. Kannattaa huomioida, että ohje vaatii lisäaineetonta PVA-liimaa, esim. Erikeeper ei ole meillä toiminut. Aloittelimme siis ensimmäistä FyKen-jaksoa ja tutkimme aineiden kemiallisia reaktioita veden, liiman, booraksin ja elintarvikevärin avulla. Normaalin moninkertaisen ohjeidenannon sijaan tällä kertaa riittivät yhdet ohjeet, innostus oli niin suurta. (Osa oppilaista oli tehnyt limaa jo viime vuonna kerhossa ja toiset olivat kärttäneet sen tekemistä reilun puoli vuotta.) Luokkamme toimintaan päiväksi tutustumaan tullut opiskelijakin napattiin mukaan toimintaan ja taisi pieni pala limaa päätyä myös seurantalapulle. :) Leikiksihän se meni, mutta positiivisilla tunnekokemuksilla on arvaamattoman suuri merkitys kouluviihtyvyydelle. Oli aivan huippua seurata oppilaiden innostunutta työskentelyä liman parissa. Vahingossa päädyttiin kahteen erilaiseen lopputulokseen, koska ope muisti työvaiheiden järjestyksen ensin väärin... Lisää limakokeita siis tiedossa, sopivaan aikaan! (Pahoittelut jo etukäteen vanhemmille ja muille oppilaitani opettaville: lisää limaa on luvassa tulevaisuudessa.)

Seuraavalla FyKen tunnilla kahlasimmekin sitten läpi atomit ja molekyylit ja niiden muodostumisen. Vesimolekyyli näyttää aivan Mikki Hiireltä jne. Ope taisi vähän innostua ja yläkoulun sisällöistä lainattiin se toteamus, että atomit koostuvat elektroneista, protoneista ja neutroneista ja piirrettiin vetyatomi vihkoon. Joku oppilaista kysyi, saako veden hajoitettua takaisin vedyksi ja hapeksi. Enpä osannut heti vastata miten, mutta maanantaiksi lupasin ottaa selvää. Eilen sitten hajoitimme vettä ruokasoodan, 9V-pariston, muovimukin ja kahden nastan avulla hapeksi ja vedyksi. Linkki videoon. Osa sai niitä kerättyä myös koeputkeen. Näytin oppilaille myös muutaman molekyylin pallomallin, ja totesimme, että mm. etanoli näyttää ihan villakoiralta... Sarjassa oli aika vähän palloja, joten mahdolliset yhdisteet olivat harvassa. Ai niin, meillä oli hassuja käsiatomeita, joita yritettiin saada kättelemään toisiaan. Tämä siis paperilla piirtäen. Oppilaat saivat myös haasteeksi selvitellä miten sokerimolekyyli C6H12O6 voisi olla muodostunut. (Huomenna voisi kokeilla leikkinä... hmm... evil plans ;) )Tänään vuorostaan FyKen tunnilla työskentelimme kirjan ja vihkon kanssa. Tylsää kenties joidenkin mielestä, mutta mukavaa vaihtelua ja asiaa syventävää oppimista meille.

Muutenkin mielestäni on oppimisen ja innostumisen kannalta parasta, jos opettajana pystyy tarttumaan niihin arvokkaisiin hetkiin, jolloin joku oppilaista tekee hyvän kysymyksen tai ilmaisee kiinnostusta johonkin itselleen tärkeään asiaan. Siitä voi sitten lähteä tarvittaessa kasvattamaan isompaa juttua tai pitää ihan pienenä. Oppilaiden osallisuus ja sitä myötä toivottavasti myös sitoutuneisuus kasvaa huimaa vauhtia.